Pelko kädentaitojen katoamisesta herätti toimimaan

Suomessa elettiin teollistumisen aikaa 1900-luvun alussa. Tampereesta alkoi kehittyä maan kenkäteollisuuden keskus, kun Emil Aaltonen teki historiaa perustamalla vuosisadan vaihteessa Suomen ensimmäisen kenkätehtaan. Finlaysonin puuvillatehtaassa valmistettiin sankoin joukoin kankaita ja lankoja. Junat kuljettivat valmiita tuotteita muualle Suomeen ja Venäjälle asti. Satamakaupungeista tuotiin vastaavasti sisämaahan satiineja ja silkkejä.

Yhden sukupolven aikana työ siirtyi ihmiseltä koneelle. Käsin tehty menetti arvostustaan ja tehdasvalmisteisia tuotteita hankkivat ne, keillä suinkin oli varaa. Raha kulutushyödykkeisiin oli kuitenkin ansaittava ja niin maalaiskylistä muutettiin työn perässä Tampereelle.

Työn luonne muuttui, ihmiskäsi oppi kyllä käyttämään konetta, mutta alkoi unohtaa itse tekemisen taidon. Kulttuuritahtoiset ihmiset oivalsivat, mitä oltiin menettämässä. Käsityöläistaidon pelastustoimet käynnistyivät vähitellen. Vuonna 1893 perustettiin Suomen Yleinen Käsiteollisuusyhdistys. Kotiteollisuuden kehittämiseksi perustettiin myös kotiteollisuuskouluja, vuonna 1908 perustettiin kotiteollisuustoimisto ja ensimmäinen kotiteollisuuden tarkastaja Lauri Mäkinen aloitti työssään.

1910-luku

Hämeen-Satakunnan Maanviljelysseura kutsui asianharrastajia koolle 17.12.1912 ja tuolloin perustettiin Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistys, nykyinen Taito Pirkanmaa. Maakunnallisia kotiteollisuusyhdistyksiä syntyi rivakkaan tahtiin, ja jo vuonna 1913 perustettiin Kotiteollisuusliiton Keskusliitto niiden yhdistyselimeksi. Ensimmäisen vuoden ajan seurat tekivät läheistä yhteistyötä maanviljelysseuran kanssa.

Vuonna 1914 yhdistyksen Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistyksen ensimmäiseksi sihteeri-neuvojaksi valittiin käsityönopettaja Hulda Pakarinen. Pakarisen ajatus oli saada Hämeen-Satakunnan naiset ja miehet tekemään kotona käsitöitä omaan käyttöön ja saattamaan niitä myös myyntiin asti. Naisten kiertävillä käsityökursseilla riitti osanottajia, mutta miesten innostus käsitöiden tekoon ei ollut suurta. Kursseilla oli vain muutamia osanottajia, vaikka miesten kiertävä käsityökoulu perustettiin jo vuonna 1913.

1915 kenkäteollisuuden siirryttyä lähes kokonaan Venäjälle, kaupunki ja yhdistys järjestivät tallukantekokurssit. Kurssit saavuttivat laajasti huomiota jalkinepulan koettelemassa maassa. Tietoa ja taitoa levitettiin ympäri maan ja uutiskynnys ylittyi myös Aamulehdessä.

1916 sodan jäljet näkyivät käsitöiden saralla raaka-ainepuutoksina. Lampaiden ja niistä saatavan villan määrää lisättiin ja pellavaviljelyksiä laajennettiin. Tehdasvalmisteisten tuotteiden hävitessä kauppojen hyllyiltä, käsitöitä tehtiin yhä enemmän kotona ja käsintehdyille tuotteille riitti kysyntää myynnin muodossa. Yhdistykselle hankittiin myös ensimmäiset kangaspuut ja tämä vauhditti omalta osaltaan myös käsitöiden tekemistä. Erilaisten kurssien suosio oli huipussaan.

Sotien jälkeen 1918 kotiteollisuustoiminta oli aloitettava lähes tyhjästä. Värjäyskursseja järjestettiin ja kansalaisia tarvittiin nyt avustus- ja jälleenrakennustehtäviin. Kursseilla syntyi yllättävän paljon käsitöitä. Kurssien työt laitettiin näytille Teiskon Vattulan näyttelyyn. Esillä oli kudottuja raanuja, huonekalukankaita aina pöytäliinoista ikkunaverhoihin. Myös kiertävä naiskotiteollisuuskoulu aloitti toimintansa, innostus oli käsitöiden parissa korkealla ja valmista syntyi.

1920-luku

1920-luvun alku oli Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistykselle taloudellisesti hankalaa aikaa. Taloudellinen ahdinko näkyi muun muassa toimintakertomusten ulkoasussa. Vuonna 1918 kertomus tehtiin vielä kirjapainossa, mutta sen jälkeen kertomuksia tallennettiin lyijykynällä ruutupaperille irtolehtipainoksina.

1922 Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistys sai Tampereelle mittavan ja monipuolisen näyttelyn ja Tampereen osasto oli näyttelyn laajin. Näyttelyn yllätykseksi nousi miesten suuri käsityöinnostuneisuus ja miesten käsitöiden osuus olikin iso osa käsitöiden kirjoa. Tämä oli yllättävää myös siksi, että miesten käsitöiden suosio ei ollut suurta, vaikka miehille oli oma käsityökoulunsa. Tämä kuitenkin lakkautettiin 1920 vähäisen suosion sekä taloudellisten syiden myötä, ja täten myös miesten käsityöopettaja Vihtori Eskola irtisanottiin.

Hulda Pakarinen käytti ylimääräisiä ja pitkiä työtunteja käsityön ja miesten käsityöharrastuksen elvyttämiseksi. Naisten harrastus kävi kuitenkin vilkkaana, mikä toi iloa työhön. Vuonna 1921 naisten värjäyskurssien lisäksi käynnistettiin miesten veistokoulu Pinsiössä. Kurssin piti näyttää mallia muille paikkakunnille, mutta kurssin menestys oli vaatimaton.

1923 Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistys osti Lempäälästä Rantala-nimisen tilan mieskotiteollisuuskoulua varten. Yhdistys pystyi valtion myöntämän lainan turvin ostamaan tilan. Yhdistyksen toiminta, muun muassa toimisto Tampereen Viinikankadulta, keskitettiin tämän jälkeen Lempäälään. Yhdistyksen alue jaettiin myös kahteen eri piiriin. Kaikki ei kuitenkaan sujunut suunnitellusti ja toiminta koettiin hankalaksi, näin ollen yhdistyksen toimisto siirrettiin takaisin Tampereelle 1924.

1926 siirryttiin teknillisesti uuteen aikakauteen ja sen vuoden toimintakertomus kirjoitettiin koneella. Elettiin vähitellen muutenkin iloisempia aikoja ja suuren työmäärän edessä ponnistelleet naiskotiteollisuuden opettajat sekä itse Hulda Pakarinen saivat ansaitsemansa palkankorotukset. Maakunnista saatiin iloista palautetta ja yhdistys sai jopa raha-avustuksia kunnilta sekä tamperelaiselta pankilta. Myös kursseja tehtiin tunnetuksi sanomalehti-ilmoituksilla. Käsillä oli toisin sanoen uusi nousu.

1930-luku

1930-luvun alkuvuosina nousu oli kuitenkin jo historiaa, lama syveni syvenemistään. Yhdistyksellä oli taloudellisia vaikeuksia ja toiminta oli vaakalaudalla. Lempäälän koulurakennuksien korjauksiin ei ollut varaa, niinpä järjestettiin arpajaiset ja otettiin lisää pankkilainaa. 1933 Hämeen-Satakunnan Maanviljelysseura järjesti suuret maatalousjuhlat Lempäälässä ja kotiteollisuusyhdistys käsityönäyttelyn. Molemmista tuli menestys ja Maanviljelysseura muisti kotiteollisuusyhdistystä rahallisesti.

Vuosi 1934 oli raskas, Lempäälässä oli jatkuvia huolia naiskotiteollisuuskoulun rakennuksen takia. Rakennuksen hoito oli niellyt varoja ja työ- ja neuvojamatkojen lisäksi kurssien toteutumista täytyi supistaa. Käsityöopettaja ja konsulentti-sihteeri Pakarinen alkoi uupua työnantajansa taloudellisten vaikeuksien takia ja sairasteli. Hän kuitenkin yritti elvyttää yhdistyksen tilaa ja alkoi myydä kutomiaan kankaita yhdessä apulaisensa Lempi Lindströmin kanssa ja niin kangaspuut paukkuivat. Kankaat eivät kuitenkaan menneet kaupaksi, sillä kaupoissa oli tarjolla halvempia kankaita, mutta ihmisillä ei ollut varaa ostaa edes niitä. Tulevaisuuden uskoa kuitenkin oli ja 1936 Lempäälästä saatiin ostettua lisätontti mieskotiteollisuuskoulun tarpeisiin.

Taloudellinen tilanne alkoi parantua, opetus- ja neuvontatyö saatiin suoritettua ja toimintakertomuksen ulkoasu kohentui jälleen. Kiertävät kurssit vetivät oppilaita ja lyhytaikaisilla kursseilla oli kysyntää enemmän kuin opettajavoimaa. Ainoa huolenaihe oli opettaja Pakarisen terveys. Vuonna 1939 hän ilmoitti siirtyvänsä eläkkeelle 64 vuoden iässä. Yhdistyksen palveluksessa hän ehti olla 25 vuotta ja kotiteollisuusopettajana kaikkiaan 43 vuotta. Uudeksi sihteeriksi ja konsulentiksi valittiin kotiteollisuusopettaja Juho A. Leskinen Pälkjärveltä.

Vuosi 1939 oli yhdistyksen toiminnassa kaikkien aikojen paras. Lempäälän laajennustyöt saatiin valmiiksi, haittana oli vain opettajapula ja opetustyö pyöri puolella teholla. Uusi sihteeri-neuvoja Juho A. Leskinen aloitti työnsä toivein elvyttää miesten käsityötaitoa ja hän päätti järjestää maakunnassa puhdetöitä ja veistokursseja, mutta hankkeet peruuntuivat.

1940-luku

Suomi kärsi talvisotaansa hirvittävässä pakkasessa vajavaisesti varustautuneena. Pakkanen hipoi 40 astetta ja uutispalstoilla kerrottiin, että tallukoita tarvittiin rintamamiehille. Tarve oli niin kova, että Aamulehdessä sekä Kansan Lehdessä haettiin vapaaehtoisia tallukantekijöitä kehoittaen kiireesti ilmoittautumaan Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistykseen. Valmiita tallukoita syntyi nopeaan tahtiin ja ne toimitettiin Pohjois-Hämeen suojeluyhdistykseen ja sieltä rintamalle.

Sihteeri-neuvoja Juho A. Leskinen kutsuttiin Maaningalle avustamaan siirtolaisten huollossa ja sen jälkeen kesällä 1940 vielä asepalvelukseen. Tällöin ohjaksiin astui sairaalloinen Hulda Pakarinen. Tarkoitus oli käynnistää toiminta yli puolen vuoden hiljaiselon jälkeen ja näin ollen yhdistys järjesti siirtolaisten työtupia Tampereen seudun pitäjiin. Mieskotiteollisuuskoulu pysähtyi kokonaan, koska nuoret miehet olivat sodassa. Materiaalipula oli myös jatkuvana riesana.

1944 käsityöinnostus oli jälleen kova ja syksyllä 1945 aloitettiin pitkästä aikaa mieskotiteollisuuskoulu eli puutyö- ja maalausosastot. Samana vuonna Pakarinen pääsi myös takaisin eläkkeelle, mutta Juho A. Leskinen ei kuitenkaan palannut takaisin työhönsä. Hänen tilallaan jatkoi Sirkka-Liisa Kehonen, jonka työrupeama jäi kuitenkin lyhyeksi hänen siirryttyään muihin tehtäviin ja tilalle tuli Heidi Tajanen.

Käsityörintamalla meni hyvin, 1948 kurssitoiminta oli vilkasta ja kurssilaisia oli enemmän kuin sisään mahtui, kysytyimpiä olivat kutomakurssit sekä siirtolaisille ja vähävaraisille suunnatut ompelukurssit.

1950-luku

Heidi Tajasen työsuhde jäi lyhyeksi ja sihteeri-konsulentin viransijaiseksi astui kotiteollisuusopettaja Kalervo Hämäläinen. Samoihin aikoihin yhdistys mietti tapoja laajentaa ja tehostaa toimintaansa. Talous oli luhistumaisillaan, mutta yhdistyksen työ koettiin kaikkialla tarpeelliseksi. Kursseilla ja kouluissa riitti oppilaita, poikkeuksena miesten käsityökurssit. Entistä selkeämmin myös nähtiin, että kotiteollisuudesta voitaisiin kehittää tuottavaa sekä yhteiskunnallisesti kannattavaa taloudellista toimintaa.

Olympiavuonna 1952 historiaa tehtiin monella tapaa. Yhdistys vietti perustamisensa 40-vuotisjuhlaa ja Tampereen ammattikoululla pidettiin juhla- ja käsityönäyttely. Paikalle saapui arvovaltaisia kutsuvieraita aina Tampereen korkeinta virkamieskuntaa myöten. Näyttely ja juhla saivat suuren huomion lehdistössä ja koko kotiteollisuustoiminta lähti uuteen nousuun. Kotiteollisuuden puolesta puhuttiin ja suuren työllistävän vaikutuksen merkitystä painotettiin.

Kotiteollisuusyhdistyksen toiminta oli neljänkymmenen vuoden ajan suuntautunut maaseudulle, toimistoa pidettiin Tampereella, koska kaupungista oli maakuntaan paremmat kulku- ja puhelinyhteydet. Vuonna 1952 yhdistys avasi neuvonta-aseman toimistonsa yhteyteen. Toimiston nurkkaan saatiin mahtumaan kangaspuut, joiden käyttöä neuvottiin halukkaille, ja neuvonta-asemalla riitti kävijöitä. Konsulentin työssä riitti myös vaihtelevuutta, sillä yhdistys päätti, että Kalervo Hämäläisen piti jättää työnsä ja hänen tilalleen valittiin vuonna 1953 nuori kotiteollisuusopettaja Pirkko Sikkinen, myöhemmin Pajunen, joka oli vastikään tullut yhdistyksen neuvonta-aseman hoitajaksi.

1955 Tampereelle perustettiin Pirkanmaan Kotityö -niminen yritys. Toiminnanjohtajan tehtäviin yhdistettiin myös myymälän johtaminen. Yhdistyksen toiminta kiihtyi ja omaa myymälää ja neuvonta-asemaa varten vuokrattiin tilat Rongankatu 2:sta Tampereelta. Tämä oli merkittävä käännekohta niin yhdistykselle kuin käsityötuotteiden valmistajille. Tuotteiden markkinointiin ja käsityöosaamisen esittelyyn saatiin hienot puitteet.

1960-luku

Uusi vuosikymmen toi mukanaan muutoksia kotiteollisuusrintamalle. Tapahtui kotiteollisuuskoulujen hiipuminen ja kurssitoiminta loppui maaseudulla väen ja ajan puutteeseen. Työ- ja neuvonta-asematoiminta pysyi virkeänä, mutta koulutus keskitettiin kiinteisiin kotiteollisuuskohteisiin ja kiertävät kotiteollisuuskoulut olivat historiaa.

60-luvulla pellavainen täkänä syrjäytti ryijyn ja suosikkityönä pinnalle ponnisti raanu. Myös pussilakanoiden voittokulku alkoi. Lakanoita ommeltiin kotona, sillä teollisesti niitä ei vielä valmistettu. Maakunnassa järjestettiin liinavaatekursseja ja myytiin lakanakangasta. Tuotevalikoimaa suunnattiin entistä enemmän kaupunkilaisille, joiden kiinnostusta kotiteollisuustuotteisiin heräteltiin muun muassa muotinäytösten ja näyttelyiden avulla.

Vuonna 1962 oli yhdistyksen 50-vuotisjuhla ja näyttely, jonka yhteydessä kotiteollisuudelle saatiin runsaasti huomiota ja julkisuutta. Pirkanmaan Kotityön oma neuletuotanto käynnistyi 1967 ja Kotivillan langasta neulottiin sekä kansanomaisia että moderneja malleja. Neulealan neuvonta- ja kurssitoiminta käynnistyi vuonna 1968.

Samalla vuosikymmenellä oli myös tallukkaan kolmas tuleminen. Tallukaskursseja järjestettiin Tampereella ja kurssit olivat suurmenestys. Kotivilla Oy:n lankojen ja Helmi Vuorelma Oy:n kansallispukujen edustus saatiin myös Pirkanmaan Kotityölle. Omaan tuotantoon tulivat pellavaiset saunapyyhkeet ja kaitaliinat.

Maakunnan neuvonta-asema (käsityökeskus) perustettiin Längelmäelle 1969 ja Orivedelle vuonna 1970. Samaisena vuonna 1969 Pirkanmaan ja Messukylän kansallispukujen kehitystyö alkoi ja alettiin kirjoittaa muutenkin merkittävää historiaa tuotteiden osalta, sillä keksittiin oma Pirkka-lanka. Neuleasut tulivat muotiin ja kotityöntekijät alkoivat valmistaa neuleita koneella. Pirkanmaan Kotityö järjesti neulenäytöksiä ja tarjosi materiaalit ja neulemallien työohjeet.

1970-luku

Pirkanmaan Kotityölle 1970-luku oli voimakkaan kehityksen ja uudistuksen aikaa, päätettiin panostaa tuotekehitykseen ja tukkumyyntiin. Tuotekehitys loi pohjaa markkinoille. Asiakkaille haluttiin tarjota korkealuokkainen ja hinnaltaan kilpailukykyinen neulelanka ja niinpä Pirkka-langan kehitystyö aloitettiin vuonna 1970. Ensimmäinen 45 värin lankamallisto julkaistiin 1972 ja tukkumyyntiin Pirkka-lanka tuli 1974. Brändin alle kasvoi sittemmin laaja neule – ja sisustuslankojen tuoteperhe.

Vuonna 1971 avattiin Rongankatu 4:ssä lankojen vähittäis- ja tukkumyyntiin sekä kudonnan mallipalveluun erikoistunut Kankuritupa. Neuleasut olivat suosittuja ja 1972 valmistui Pirkanmaan Kotityön oma Pirkka-neulemallisto. Vuonna 1971 yhdistys teki historiaa saamalla valtion taideteollisuuspalkinnon poppanan kehitystyöstä. Poppanoiden menekki kasvoi huimasti ja poppanakude päätyi tuotantoon vuonna 1973. Poppanakuteen vienti aloitettiin myös Ruotsiin ja tuotevienti Norjaan.

Vuosikymmenen aikana tapahtui myös muita muutoksia, sillä Tampereen kotiteollisuuden neuvonta- ja kurssitoiminta siirtyi Tampereen kaupungilta Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistyksen hoidettavaksi 1974. Vuonna 1979 avattiin myös uusi käsityökeskus, lahjamyymälä ja näyttelytilat Verkatehtaan vanhassa pääkonttorirakennuksessa. Samaisena vuonna myös Pirkanmaan Kotityön yritysmuoto muuttui osakeyhtiöksi, yritystoiminta erotettiin neuvontatoiminnasta ja 31.12.1979 perustettiin Pirkanmaan Kotityö Oy.

1980-luku

1980-luvulla kotiteollisuustoiminta kasvoi, sillä harrastus laajeni ja syveni. Kotiteollisuusyhdistyksen organisaatiota oli uudistettava, yhdistyksen haluttiin keskittyvän käsityökulttuurin ja neuvonnan kehittämiseen. Yritystoiminnalle haluttiin puolestaan antaa kasvumahdollisuudet osakeyhtiömuotoisena. Pirkanmaan Kotityöllä oli kaksi myymälää ja yhtiön palveluksessa 17 vakituista ja kaksi osa-aikaista työntekijää sekä 99 kotityöntekijää.

1980-luvulla yhteistyö nimekkäiden tekstiilitaiteilijoiden kanssa laajeni. Vuosikymmenen lopulla syntyi useita merkittäviä julkisten tilojen tekstiilitaideteoksia. Vuonna 1988 Pirkanmaan Kotityö perusti myymälän Käsi- ja taideteollisuuskeskus Verkarantaan, historiaa henkivään Verkatehtaan vuonna 1858 rakennettuun vanhaan värjäämöön.

Pirkanmaan Kotityö täytti kunnioitetut 25 vuotta 1981. Samaisena vuonna perustettiin mattokutomo Pohjolankadulle, joka aloitti laadukkaiden räsy- ja karvalankamattojen tuotannon. Samoihin tiloihin muutti myös tukkuosasto Verkatehtaan rakennuksesta.

Hämeen-Satakunnan Kotiteollisuusyhdistys täytti 70 vuotta 1982. Vuonna 1988 yhdistyksen nimi muuttui Pirkanmaan kotiteollisuusyhdistys r.y.:ksi. Pirkka-sisustuslanka ilmestyi markkinoille 1982. Tämä avasi uusia mahdollisuuksia seinätekstiilien suunnitteluun. Itse Käsi– ja taideteollisuuskeskus Verkaranta avattiin 1986. Pirkanmaan Kotityön tukkuosasto, tuotanto-osasto ja mattokutomo muuttivat vahvaa tekstiilituotteiden historiaa kantavan Finlaysonin tiloihin. Värjäämö perustettiin 1988. Värjäämö varmisti lankatuotannon jatkuvuuden tilanteessa, jossa värjäämöpalveluita ei enää muuten ollut saatavilla. Tuotekehitysprojekti käynnistyi 1989.

1990-luku

1990-luku oli käsityöyrittäjien nousukausi. Käsityöt olivat voiman- ja tulonlähde vaikeina aikoina, alan yritystoiminta vilkastui. Vuonna 1990 Pirkanmaan kotiteollisuusyhdistyksen nimen päätettiin olevan historiaa ja se muutettiin Pirkanmaan käsi- ja taideteollisuus ry:ksi. Nimenmuutos tuli voimaan seuraavana vuonna ja samaisena vuonna kotiteollisuuden neuvonta-asemien nimet vaihtuivat käsityökeskuksiksi.

Kyseisenä vuonna 1990 yhdistys teki käsityötaitojen historiaa myös päättämällä lapsille ja nuorille suunnatun Näpsä-käsityökoulun aloittamisesta. Kädentaitoja haluttiin pitää yllä myös nuoremmissa ikäryhmissä. Ensimmäiset kokeiluryhmät alkoivat ja ryhmiin oli enemmän hakijoita kuin voitiin ottaa oppilaita.

Näpsä-käsityökoulun tavoite oli alusta asti taiteen perusopetukselle asettamat päämäärät ja yleissivistävä opetus, sekä hyvät valmiudet käsityöharrastukseen. 1993 oli selvää, että kokeilukausi oli menestys ja käsityökoulu sai jatkaa toimintaansa. Vuonna 1992 Pirkanmaan käsi- ja taideteollisuusyhdistys vietti 80-vuotisjuhlaansa.

1993 aloitettiin Artenet kädentaitajat -projekti 4H-yhdistyksen kanssa ja Pirkanmaan maaseutukeskuksen kanssa kaksivuotinen Artenet-koulutus, joka oli ensimmäinen laatuaan koko maassa. Yhdistys suuntasi voimavaroja neuvonnasta entistä vahvemmin elinkeinotoiminnan kehittämiseen ja henkilökuntaa koulutettiin yritysneuvontaan. Artenet-tuotteiden markkinointi Saksaan alkoi 1995 ja samaisena vuonna Pirkanmaan Kotityö Oy täytti 40 vuotta. Artenet-osaamiskeskus, sittemmin Artenet-yrityspalvelut, avattiin Verkarantaan 1998.

Vuonna 1994 yhdistyksen ja osakeyhtiön johtoon astui Virve Pajunen. Tehtävää oli hoitanut vuodesta 1953 asti Pirkko Pajunen.

2000-luku

2000-luku oli käsitöiden tekemisen, yhteisöllisyyden ja ilon aikaa. Käsityöharrastajat alkoivat tavata toisiaan kahviloissa, ompeluseuroissa ja netin yhteisöpalstoilla. Myös ekologisuus ja kestävä kehitys nousi avainasemaan. Historiaa alettiin tallettaa uudella tavalla ja kehitystä tapahtui myös muulla saralla, sillä Pirkanmaan Kotityö Oy julkaisi asiakkailleen internetsivut vuonna 1999 ja verkkokauppapalvelut vuonna 2004.

Verkon kautta markkinointiin saatiin tehoa edullisesti ja Pirkanmaan Kotityön langoille, työvälineille ja valmiille tuotteille avautui kansainväliset markkinat. Taito Shop -myymäläverkosto tarjosi käsityötuotteille tärkeän markkinointikanavan. Vuonna 2010 yhdistys liittyi myös Facebookiin.

Yhteistyö valtakunnallisen Käsi- ja taideteollisuusjärjestön kanssa tiivistyi 2000-luvulla. Vuonna 2009 yhdistyksen nimi muuttui valtakunnallisen mallin mukaisesti Taito Pirkanmaaksi. Markkinointi tehostui lisää, sillä uusi myymälä avattiin Hatanpään valtatielle 1992 ja samalla lopetettiin Rongankadun ja Verkarannan myymälät. Valtakunnallisista myymäläverkostoa kehitettiin ja Suomeen muodostui Taito Shop -myymäläverkosto, johon Pirkanmaan Kotityö liittyi vuonna 2000.

Vuonna 2019 yhdistyksen toiminnanjohtajana ja yhtiön toimitusjohtajana aloitti Tuula Ruusumaa Virve Pajusen siirryttyä eläkkeelle.

Vuonna 2020 Taito Pirkanmaa Oy:llä oli Tampereella kaksi myymälää: lankamyymälä Verkarannassa ja Taito Shop -ketjun myymälä Hatanpään valtatiellä. Tämän lisäksi yhdistyksellä oli kolme myymälää maakunnassa: Taito Shop Mäntässä ja taitokaupat Virroilla ja Orivedellä.

Taito Pirkanmaa ry toimii nykyisin Pirkanmaalla kaikkiaan 11 taitokeskuksessa, Näpsä-opetusta yhdistyksellä on 22 eri pisteessä.