Kun tuohikuu tekee tuloaan, käsityömestari käy levottomaksi. Hän matkaa satojen kilometrien takaa hakemaan tykötarpeita perinnekäsitöihinsä.

Harmaan pikku mökin ovi avautuu umpipihalle. Siellä on muheva perunamaa ja vähän kukkiakin. Ovesta astuu ulos museovieraita. Mestarit esittelevät joka elokuu kädentaitojaan ja perinnetöitään Turun Luostarinmäen Käsityötaidonpäivillä

– Japanilaiset eivät käännä selkäänsä lainkaan, kun he moneen kertaan syvään kumartaen ja kiittäen poistuvat tuvasta, hymyilee museon tuohimestari Sulo Määttä.

Viisto aurinko osuu hämärään huoneeseen. Se kultaa leppoisasti jutustelevan miehen profiilin. Rohdinpaidassa on tuohinapit, sylissä keikkuu viimeistelyä vaille valmis kori. Lattialla on läjä tuohisilppua. Herkät hyppyset irrottavat silppupalan sisäpinnasta läpikuultavaa silkkiä.

– Tätä voi käyttää haavojen sitomiseen. Verenvuoto loppuu ja haava umpeutuu äkkiä, tietää Määttä.
Tuohen betuliini on antibakteerista. Siksi tuohi kiinnostaa paitsi kädentaitajia myös farmakologeja.

Merimies tuntee tuohen

Sulo Määttä on kotoisin Lieksan Naarajoelta. Sieltä nuoren miehen tie vei merimiesammattikouluun Turkuun valtameripurjehtija Suomen Joutsenelle. Määtästä tuli puosu Merivoimiin. Hänen työhönsä kuului opettaa varusmiehille muun muassa merimiessolmut, punokset ja köysiliitokset.

– Joutoaikoina tein köydenpätkistä kynnysmattoja ja pannunalusia. Niitä sitten pyydettiin tekemään myös tänne museoon.

Merimiesten perinnetyöt saivat jäädä, kun museon vanha tuohimestari luopui pestistään. Sulo Määttä alkoi viisikymppisenä tehdä jälleen kädentöitä, jotka hän oli oppinut jo lapsena.

– Sotien jälkeen metsäyhtiöt halusivat puut pois Venäjän rajan tuntumasta ja siellä kulki paljon uittomiehiä. Heitä kortteerasi meillä kotona lossirannassa. He tekivät iltaisin tuohitöitä ja kertoivat värikkäitä sota- ja naisjuttuja. Ne kiinnostivat pikkupoikaa, virnistää Määttä.

– Sitä kuunnellessa ja katsellessa sain nämä opit. Tuohityöt ovat vaihtelevampia ja luovempia kuin merimiesten perinnetyöt. Voin ideoida uutta koko ajan.

Opinhaluinen Kultaisen Omenan Killan käsityömestari kertoo, että hän osallistui muutamia vuosia sitten Tarton yliopiston järjestämälle kurssille, jonka opettajana oli Vladimir Yarish Kanadasta.

– Novgorod oli hänen kotiseutunsa, ja uskoisin, että siellä on tuohityön kehto. Sieltä on löytynyt muinaisia tuohikirjeitäkin, tietää Määttä ja näyttää, millaisia tuohen taittotaitoja hän oppi Yarishilta.

Luja lusa ja terävä ohjuri

Sulo Määttä on tuonut museotupaan töitään myyntiin, katseltavaksi ja kosketeltavaksi. Hyllyllä on perinteisiä suolapulloja, tuohivirsuja ja leipäkoreja. Roverivi on pienen akkunan alla, vasuja ja koreja on monen kokoisia. Työpöydällä on koruja ja koristeita sekä puukontuppeja.

– Helistimen sisällä on herneitä, paljastaa tekijä.
– Nuo kahvimukin tai lasin suojukset ovat uusimpia tuotteitani. Eräs rouva kysyi niitä minulta Helsingin Seurasaaren käsityöpäivillä. Idea on Venäjältä.

Määttä kertoo, että Seurasaaressa käy kauppa niin, että on oltava ahkera, jotta tavaraa on tarjolla Turussakin.

– Talvi ei tahdo riittää, tekemistä on niin paljon.

Hänen kädessään on tumma, luja lusa. Tammilusa ei napsahda poikki, kun hän kohottaa sillä valmisteilla olevan korin punosta sen verran, että alle voi ujuttaa tuohiliuskan.

Työpöydän ääreen on kerääntynyt naisjoukko katselemaan mestarin työskentelyä. Pöydällä on pikku vasu, missä on erilaisia tuohisormuksia.

– Tällaisesta aivan kapeasta nauhasta solmitaan se yhden illan sormus, nauraa Määttä ja toistaa, että tuohinen sormus ja lempeni vaan kestää yhden illan kerrallaan.

Sommelo syntyy tuohikuussa

Työnäytösten välillä on hyvä hengähtää pihassa. Sulo Määttä astelee vesitynnyrin luo. Hän nostaa vedestä katajasta vedettyjä viisteitä.

– Vedessä ne notkistuvat ja ne on helppo puhdistaa. Näillä vahvistan tuohikorin kahvan. Ommel on erittäin kestävä.

Pihapenkillä hän pyörittää käsissään sommeloa. Pallossa on leveää tuohinauhaa 12 metriä. Siitä on hyvä leikata aina tarvittavan pituinen pätkä askareeseen.

– Sommelonauha irrotetaan koivun rungosta yhtenäisenä spiraalina. Parhaiten tuohi irtoaa tuohikuussa. Se alkaa juhannusviikolla ja jatkuu siitä kuukauden eteenpäin, käytännössä heinäkuun. Nuori koivu on parempaa kuin vanha, johon on jo alkanut kehittyä tuohen päälle kovaa kaarnaa, mestari luennoi.

Määttä asettaa levyn poikittaista ohjinpuuta vasten. Hän on kerinyt sommelopallon Lieksassa, kotiseudullaan. Mannerilmastossa tuohi on kauniin valkeaa päinvastoin kuin rannikolla: meren läheisyydessä on kosteampaa ja levät alkavat kasvaa koivun rungolla. Turhaan ei puhuta Venäjän valkeista koivuista.

Pulaa punontatuohesta

Tuohen irrottaminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Maanomistajalta tulee aina kysyä lupa. Määttä kehuu ystäviään rajan tuntumassa, jotka aina soittavat, kun koivuja alkaa kaatua. Mestarin riemuksi hän sai viime vuonna tällaisen tiedon Kolilta. Sadat kilometrit taittuvat tuohen tähden.

Tuohen saatavuus on ongelma. Tuohitaitajilla ei ole tietoa siitä, missä ja milloin joku koivikko viedään vaneritehtaalle tai kaadetaan yksittäisiä runkoja polttopuiksi.

– Tieto leimikoista ja kaadoista pitäisi jotenkin saada kulkemaan esimerkiksi tänne Turun Käsityöläismuseoon, meidän Kultaisen Omenan Kiltaan.

Sulo Määttä ei tiedä, heikkeneekö vanerikoivun laatu, jos siitä ennen kaatoa irrotetaan tuohi.

– Mutta sen tiedän, että kansalais- ja työväenopistoissa olisi väkeä – varsinkin naisia – halukkaasti tulossa tuohikursseille. Mutta kun ei ole tuohta! Samaa valittelee eräs ystäväni Ruotsista. Kysyntää tuohituotteille olisi sielläkin.

Teksti Riitta Vauras.
Kuvat Hilja Mustonen.

---

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Taito-lehdessä 4/2019. Sulo Määttä oli jutun tekohetkellä 69-vuotias.