Jäljitelmämaalausten taito oli 1800-luvun lopulla arvostettu käsityöperinne. Vuonna 1891 valmistunut Säätytalo on rakenteeltaan rapattu tiilitalo, mutta sen julkisivujen pintakäsittelyt loivat vaikutelman arvokkaammista materiaaleista: hiekkakivestä, marmorista ja hakatusta kivestä.  Tämä antoi rakennukselle sen ilmeen, jonka aikalaiset kokivat sekä juhlavaksi että iloiseksi. Kivi-imitaatiomaalauksia ei valittu ainoastaan taloudellisista syistä, vaan myös siksi, että niitä ja niiden tekemiseen vaadittavaa taitoa arvostettiin.  

Säätytalon peruskorjauksessa julkisivujen hiekkakivimaalausten mammuttimainen restaurointiurakka on uskottu restauroija Henriikka Määtän ja interiöörikonservaattori Annikaisa Siposen käsiin. Nämä Rakennusentisöintiliike Ukri Oy:n ammattilaiset ovat viettäneet Säätytalon seinällä jo yli puolitoista vuotta: ensin värityshistoriaa tutkien ja erilaisia malleja tehden, sitten maalaten satoja ja taas satoja harkkoja muistuttamaan hiekkakiveä.

Kuvateksti:
Annikaisa Siponen (etualalla) ja Henriikka Määttä vastaavat Säätytalon hiekkakiveä imitoivien maalausten järkälemäisestä urakasta. Kuva Sanna Nuutinen.

Taustatutkimuksesta liikkeelle

”Olen ollut lapsesta asti sellainen vanhojen talojen halaaja ”, kertoo Siponen, joka on työskennellyt alalla jo neljätoista vuotta.

Siposen kädenjälkeä voi ihailla monissa Helsingin kantakaupungin kohteissa: niin asuinrakennusten porrashuoneista moniin julkisiin rakennuksiin. Siposta työssä viehättää sopiva yhdistelmä luovuutta, teoreettista osaamista sekä ongelmanratkaisua.

Määttä löysi alansa huonekalujen kautta: ”Minusta piti tulla huonekalurestauroija, mutta päädyin lopulta interiööripuolelle”, muutama vuosi sitten Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulusta valmistunut Määttä kertoo.  Määttä on tehnyt väritystutkimuksia sekä sisä- että ulkotiloissa. Hvitträskissä hän on työskennellyt Siposen kanssa samoissa kohteissa. ”Nautin työssäni taustatutkimuksesta ja eri pintojen tutkimisesta paikan päällä. Myös koristemaalaus, konservointi ja retusointi ovat minulle mieluisia.”

Väritystä ja valintoja

Säätytalon julkisivujen restaurointi aloitettiin huolellisella pohjatyöllä ja esitutkimuksella.

”Aluksi teimme ensimmäisiä malleja levyille ennen kuin koko työmaa oli varsinaisesti käynnistynyt,” kertoo Siponen. Ajallisesti prosessi on ollut mittava: ”Tässä on kulunut jo lähes puolitoista vuotta. Ensimmäiset kuukaudet kuluivat mallien tekemiseen ja tässä vaiheessa olemme työskennelleet telineillä yli vuoden.”

Rakennus on nähnyt monenlaisia pintakäsittelyjä yli 130-vuotisen historiansa aikana. Gustaf Nyströmin suunnittelema alkuperäinen vuoden 1891 maalauspinta toteutettiin kalkkimaalilla luomaan illuusiota luonnonkiviharkotuksesta. Seuraavina vuosikymmeninä siirryttiin silikonihartsimaaleihin, 1960-luvulla lateksiin ja 1970-luvulla palattiin jälleen kalkkimaaliin. Vuoden 1993 peruskorjauksessa hiekkakivi-illuusiota luotiin umbran, okran ja terra di sienan pigmenteillä.

Määtästä on hienoa, että Säätytalon julkisivun kunnostamiseen on panostettu: ”Olemme voineet todella paneutua värien hakemiseen, tekniikan kehittämiseen, oikeiden työvälineiden valintaan sekä eri maalityyppien testaamiseen.”

Värisuunnitelmat ovat eläneet tutkimusten edetessä. ”2020 tehtyyn malliseinään pohjautuva värityssuunnitelma muuttui syksyllä 2023 tehtyjen lisäväritystutkimusten myötä”, Siponen kertoo. Tutkimukset paljastivat 1890-luvun sävyjä, jotka ohjasivat työtä. Nykyinen väritys on yhdistelmä alkuperäistä väritystä ja taiteellista tulkintaa, eräänlaista valistunutta arvausta, sillä kaikkea ei voi täysin varmasti tietää.

Aiemmat restauroinnit ovat vaikuttaneet maalivalintoihin. Lukuisten maalikerrosten takia osa julkisivusta vaatisi rappauksen täydellisen uusimisen, jotta voitaisiin palata alkuperäiseen kalkkimaaliin. Tämän vuoksi restauroinnissa käytetään eri maalityyppejä eri pinnoilla.

”Julkisivuissa kalkkimaali on ehdottomasti optimaalinen ratkaisu,” toteaa Siponen.

Kalkkimaali on käytännöllinen ja työstettävyydeltään erinomainen. Kalkkimaalin vahvuuksiin kuuluu sen hengittävyys – se päästää kosteuden haihtumaan rakenteista, estää home- ja leväkasvustoja, ja on ekologinen vaihtoehto myös siksi, että sen paikkauskorjaus on helpompaa.

”Osassa julkisivua on aiemmissa restauroinneissa käytetty silikonihartsimaalia. Näiden pintojen kohdalla emme olisi voineet palata kalkkimaaliin purkamatta ja uusimatta koko rappausta, siksi olemme käyttäneet silikonihartsimaaleja myös nyt” Siponen selittää.

Rohkein vedoin kiven jäljillä

Hiekkakiven jäljittely on käsityötä, jossa yhdistyvät tekninen osaaminen ja luovuus.
”Se vaatii tietynlaista intuitiivista otetta ja varmuutta, mutta myös herkkyyttä. Kalkkimaali on materiaalina haastava, mutta silti sen avulla saa luotua kiven luonteen ja ilmeen,” kuvailee Siponen.

Työhön käytetään seitsemää eri värisävyä, joista neljä toimii harkkopohjina ja kaksi tummempaa ja yksi vaalea sävy luovat kivipinnan elävyyttä.

Kalkkimaalilla kuvioiden maalaaminen on täysin erilaista kuin esimerkiksi öljyväreillä maalatessa. Mitään ei voi häivyttää eikä poistaa pinnalta työskentelyn alettua. Vedoissa täytyy olla rohkea ja itsevarma. Lopputulos muistuttaa vesivärimaalausta – se voi jäädä pinnalle tummana tai vaaleana, riippuen monista tekijöistä.
Eri maalityyppien sävyt käyttäytyvät seinällä eri tavoin.

”Vaikka paperilla sävy olisi sama, kalkkimaali ja silikonihartsimaali näyttäytyvät seinäpinnalla aivan erilaisina. Kalkkimaali on aina ollut lähtökohtamme, sillä siitä saa juuri oikeanlaisen luonnollisen vaikutelman,” Siponen jatkaa.

”Silikonihartsimaalilla on vaikeampi saavuttaa samanlaista jälkeä. Kalkkimaalilla saa luotua kiviin herkkää ilmettä. Silikonihartsimaali on peittävämpi ja karkeampi”, Määttä täydentää.

Työvälineet ovat yllättävän arkisia. ”Erilaisten välinetestausten jälkeen päädyimme työskentelemään pääasiassa sienillä. Emme käytä luonnonsientä vaan melko sileitä synteettisiä sieniä – esimerkiksi autonpesusieni toimii hyvin”, kertoo Määttä.

Sedimenttikerrosten luominen on olennainen osa aidon hiekkakiven illuusiota. ”Samalla olemme kiinnittäneet huomiota siihen, ettei kokonaisuudesta tule liian raidallista. Olemme hakeneet vaihtelevuutta sedimenttilinjoihin, etteivät ne olisi liian suunnitellun näköisiä,” Siponen selittää. Myös vanhat valokuvat Säätytalon alkuperäisistä hiekkakivimaalauksista ovat toimineet tärkeänä ohjenuorana.

Vaaditaan vakaata kättä ja rohkeita vetoja – on luotettava omaan taitoon ja intuitioon.

Työn etenemisen kannalta on ollut tärkeää hyväksyä, ettei jokaista harkkoa voi hioa loputtomiin projektin mittakaavan vuoksi. Siponen muistelee saamaansa neuvoa: ”Minua lohdutti, kun työnjohtajamme Anni Hassi sanoi, etteivät kivimiehetkään aikoinaan jättäneet rumia kiviä käyttämättä vaan kaikki löysivät paikkansa. Tässä on niin valtavasti näitä harkkoja, että joukkoon mahtuu kyllä kaikenlaisia.”
Erityisenä haasteena on kokonaisuuden hallinta.

”Julkisivutelineitä on kahdeksan kerrosta, ja näemme aina vain yhden alueen kerrallaan. Emme koskaan työskentelyn aikana näe kokonaisuutta, vaan ainoastaan sen osan, jota olemme juuri työstämässä,” Määttä kuvailee. Tässä vaaditaan vakaata kättä ja rohkeita vetoja – on luotettava omaan taitoon ja intuitioon, kun silmä ei voi kerralla nähdä sitä kokonaisuutta, mihin maalattava kivi asettuu.

Kun julkisivun restaurointi valmistuu, ohikulkijat näkevät Säätytalon sellaisena kuin se oli tarkoitettu nähtäväksi – arvokkaan kiven illuusiona, joka kertoo rakennuksen merkityksestä Suomen historiassa. Määtän ja Siposen työn myötä Säätytalon julkisivu saa uuden, alkuperäistä kunnioittavan ilmeensä. Ylväs rakennus tulee seisomaan uudistetussa asussaan kuin hiekkakivi itse – kerroksellisena, arvokkaana ja ajattomana.  

---

Teksti Marja-Leena Lehtimäki

Artikkelin lähteenä on käytetty teosta Säätytalon tilojen historia (Winterhalter, Bonsdorff ja Jousi).
Teos on luettavissa Senaatti-kiinteistöjen verkkosivuilta, osoitteesta: www.senaatti.fi/saatytalotilojenhistoria

Tämän blogitekstin on tuottanut Senaatti-kiinteistöt, tausta-aineistoksi Taitoliiton ja Senaatti-kiinteistöjen Säätytalon sukka 2025 -neulesuunnittelukilpailuun.