Helsingin Kruununhaassa vuonna 1891 valmistuneen Säätytalon peruskorjaustyömaa on täydessä käynnissä. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden sisätilojen pintoja on suojattu suurin vanerilevyin, ja pölysuojamuovit kahisevat rakentajien kulkiessa niiden takana. Siellä täällä on näkyvissä rakennuksen runsasta maalauskoristelua. Työkalujen jyrinän ja paukkeen keskellä tehdään myös hiljaista, tarkkuutta vaativaa työtä: kun konservaattori Arja Sorri Kuustie & Sorri Oy:stä nousee telineille kuuden metrin korkeuteen, maailma ympärillä hiljenee. Vuosikymmenten kokemus tiivistyy yhdeksi hetkeksi, kun lämpölusikka koskettaa irtoavaa maalipintaa.

Aloituskuva: Konservaattori Arja Sorri kiinnittää hilseilevää maalipintaa lämpölusikalla. Kuva Sanna Nuutinen.

Alkuperäisten pintojen perässä

Säätytalon rikas visuaalinen ilme marmori- ja jalopuuimititaatioineen ja koristemaalauksineen edustaa aikansa ihanteita.  Alkuperäisen maalausurakoitsijan Salomo Wuorion työryhmän kädenjälki on poikkeuksellisen taidokasta.

Jokainen alkuperäinen siveltimen veto on ainutlaatuinen todiste menneen ajan osaamisesta.

”Alkuperäisten pintojen säilyttämisessä ei ole kyse vain teknisestä suorituksesta, vaan se on keskeinen osa kulttuuriperinnön vaalimista”, kohteen konservoinnista vastaava kohdearkkitehti Kati Winterhalter arkkitehtitoimisto Okulus Oy:stä toteaa. ”Säätytalon koristemaalausten ja pintakäsittelyjen kautta voimme ymmärtää ja kokea 1800-luvun lopun rakennustaiteen ihanteita ja käsityöperinteitä aidoimmillaan. Näissä pinnoissa kiteytyvät niin ajan taiteelliset pyrkimykset, rakentamisen ja pintakäsittelyjen menetelmät kuin käsityöläisten ammattitaito. Jokainen alkuperäinen siveltimen veto on ainutlaatuinen todiste menneen ajan osaamisesta.”

Arja Sorrin johtamalla yhdeksän hengen konservointitiimillä on käsissään vaativa tehtävä: säilyttää Säätytalon sisäpintojen loistelias ilme ja menneiden mestareiden kädenjälki tuleville sukupolville.

”Konservaattorilla pitää olla tutkijan mieli”, Sorri hymyilee. ”Pitää osata lukea jokaista maali- ja kittikerrosta, jotta ymmärtää mitä näkee.”

”Ennen kuin aloitamme varsinaisen työn, tutustumme rakennuksen historiaan, materiaalitutkimuksiin ja värianalyyseihin. Testaamme erilaisia liimoja ja kiinnitysmateriaaleja pienille alueille. Seuraamme niiden käyttäytymistä: miten ne imeytyvät, miten reagoivat kosteuden ja lämmön kanssa, miten ne vaikuttavat alkuperäiseen pintaan”, Arja Sorri kertoo.  

Konservaattorilla pitää olla tutkijan mieli.

”Materiaalitutkimus vaatii laajan asiantuntijajoukon yhteistyötä”, Winterhalter kertoo. ”Myös alkuperäiset työselostukset ovat meille korvaamattomia – niistä näemme, miten eri pinnat on käsitelty ja mitä materiaaleja on käytetty. Arkkitehti Gustaf Nyströmin tarkka valvonta takasi aikanaan korkean laadun, ja meidän tehtävämme on vaalia paitsi autenttista materiaalia myös aikakauden esteettistä näkemystä, niin pitkälle kuin mahdollista.”

”Tällainen projekti vaatii myös valveutuneita tilaajia ja valvojia”, Sorri painottaa. ”Pintojen säilymisen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että kaikki ymmärtävät työn vaatimukset. Onneksi peruskorjauksesta vastaava Senaatti-kiinteistöt on kokenut arvorakennusten kunnostaja ja sitoutunut kulttuurihistoriallisten arvojen säilyttämiseen.”

”Säätytalon pinnoissa näkyy kiehtovalla tavalla rakennuksen historia”, Winterhalter jatkaa. ”Täällä on tiloja sekä rakennuksen valmistumisvuoden 1891 että 1900-luvun alun asussa. Nämä kerrostumat kertovat tarinaa rakennuksen eri vaiheista, ja me kunnioitamme niitä molempia. Vuosien 1899–1904 huoltomaalaukset toivat rakennukseen vaaleamman väriskaalan, ja tämäkin kerrostuma on osa rakennuksen arvoa.”

Liimaa, lämpöä ja käsityötaitoa

Alakerran vestibyylin pylväät ovat yksi esimerkki konservointityön haasteista. Vaikka Wuorion maalareiden tekemä marmorointi on säilynyt poikkeuksellisen hyvin, on maalipintaa suojannut alkuperäinen sellakkapinta saanut vuosien saatossa päälleen uusia kerroksia, jotka ovat alkaneet rapistua. ”Poistimme myöhemmät sellakkakerrokset, mutta säilytimme ja kiinnitimme alkuperäisen maalipinnan takaisin”, Sorri kertoo. ”Yhden pylvään käsittelyyn kului yli 40 tuntia, mutta työ oli välttämätön pinnan säilymisen kannalta.”

Perinteinen kalan uimarakosta valmistettu sampiliima osoittautui toimivaksi valinnaksi pylväiden konservoinnissa. ”Sillä on erityisen hyvä tunkeutuvuus ja se on puhtaampaa kuin tavallinen kalaliima.” Kattomaalauksiin se ei kuitenkaan soveltunut. ”Kattojen koristemaalauksissa on käytetty sekä liima- että öljymaaleja, ja niissä on kultauksia ja lasuureja. Myös ajan saatossa haurastunut öljykitti katossa vaati oman lähestymistapansa.  Niinpä päädyimme käyttämään nykyaikaista liimaa sampiliiman sijaan, sillä se ei yksinkertaisesti kiinnittänyt maalihippuja enää takaisin kattoon”, Sorri selittää.

Nyt Sorri työskentelee telineillä katon rajassa, missä hulmuava-asuinen ja voitonseppelettä käsissään pitelevästä naishahmosta irtoava maalipinta vaatii kiinnitystä. ”Tässä näkyy hyvin konservoinnin konkreettisuus”, Sorri naurahtaa ja ottaa esiin pienen ruiskun. ”Ensin injektoimme liiman varovasti irtoavan pinnan alle. Sen jälkeen leikkaamme lämpöä kestävästä kalvosta sopivan palan, joka toimii suojakalvona. Painamme kalvon läpi lämpölusikalla, kunnes liima on tarttunut.” Työ on tarkkaa ja hidasta. Jokainen irtoamaisillaan oleva maalihippu kiinnitetään takaisin alkuperäiselle paikalleen. Se vaatii kärsivällisyyttä ja tarkkaa silmää yksityiskohdille.

”Meidän tehtävämme on säilyttää, ei uudistaa”, Sorri painottaa. ”Jokainen pinta kantaa mukanaan omaa historiaansa. Esimerkiksi iso porrashalli on osittain punakeltainen – tämä väritys on peräisin vuosisadan vaihteen muutostöistä, ja se edustaa ajan kansallisromanttisia ihanteita. Se on tärkeä osa rakennuksen kerrostumaa, ja sellaisena se myös säilytetään. Konservoinnissa keskeistä on ymmärtää, mikä on kunkin pinnan alkuperäinen luonne ja miten voimme parhaiten tukea sen säilymistä.”

Menneiden mestareiden perintö

Sorri tietää, mistä puhuu – hän on työskennellyt alalla lähes neljä vuosikymmentä. ”Valmistuin Vantaan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta vuonna 1987, ja pääsin melkein suoraan mukaan Säätytalon aiempiin korjauksiin 80–90-luvuilla”, hän muistelee. ”Silloin telineille kiivettiin ulkokautta ämpäri kädessä. Nyt meillä on sisäpuoliset tikkaat ja asianmukaiset turvavarusteet. Työmenetelmät ja työturvallisuus ovat kehittyneet valtavasti, mutta itse käsityön ydin on pysynyt samana.”

”Rakennuksen alkuperäiset pintakäsittelyt ovat poikkeuksellisen korkeatasoisia”, Sorri kertoo katsellessaan ympärilleen. ”Esimerkiksi nämä marmoroinnit ja ootraukset ovat niin taidokkaita, että nykyään vastaavaa osaamista on vaikea löytää. Wuorion maalarit olivat opiskelleet tekniikoita ulkomailla asti, ja se näkyy työn laadussa.”

Konservaattorin työssä käsityön ydin on pysynyt samana, vaikka menetelmät ovat kehittyneet.

Entisajan koristemaalarit työskentelivät kuusi päivää viikossa, kaksitoista tuntia päivässä. Nykyään harvalla – jos kenelläkään – on mahdollisuutta harjoittaa koristemaalauksen taitoa niin intensiivisesti.

”Kun katson näitä pintoja, mietin usein niitä ihmisiä, jotka tekivät alkuperäiset maalaukset”, Sorri pohtii. ”Heillä ei ollut nykyaikaisia telineitä tai suojavarusteita. He työskentelivät huonommissa valo-olosuhteissa. Silti jälki on älyttömän kaunista ja tehty huolella.”

Jos olivat Salomo Wuorion maalarimestarit sitoutuneet työhönsä, niin sitä on myös Arja Sorrin luotsaama konservointitiimi.

”Me emme ole täällä vain töissä”, Sorri painottaa. ” Täytyy olla intohimoa, kunnioitusta ja kunnianhimoa. Kun näen jonkun vanhan koristemaalauksen tai puupinnan mukailun, ihailen sen tekemiseen tarvittua käsityötaitoa ja sitoutumista.”

Konservoinnin sydämessä on alkuperäisen pinnan säilyttäminen. Läheltä katsoen näkyvät maalin murtumien rajat, patina ja konservoinnin kevyet jäljet kertovat omalta osaltaan suomalaisen käsityötaidon historiasta.

Entä miten Arja Sorri toivoo Säätytalon seuraavan peruskorjauksen konservaattoreiden arvioivan nykyistä restaurointia ja tehtyjä ratkaisuja?

”Seuraava sukupolvi on aina viisaampi”, Sorri hymyilee. ”Mutta me teemme parhaamme tässä hetkessä, näillä tiedoilla ja taidoilla. Tärkeintä on säilyttää se, mikä on arvokasta, ja siirtää se eteenpäin.”

---

Teksti Marja-Leena Lehtimäki

Artikkelin lähteenä on käytetty teosta Säätytalon tilojen historia (Winterhalter, Bonsdorff ja Jousi).
Teos on luettavissa Senaatti-kiinteistöjen verkkosivuilta, osoitteesta: www.senaatti.fi/saatytalotilojenhistoria

Tämän blogitekstin on tuottanut Senaatti-kiinteistöt, tausta-aineistoksi Taitoliiton ja Senaatti-kiinteistöjen Säätytalon sukka 2025 -neulesuunnittelukilpailuun.